Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen hyvänä tukeutumaan toisiin ihmisiin. Siksi toissapäiväisen heikotuskohtaukseni jälkipeli on tuntunut varsin yllättävältä - olin eilen hyvin ahdistunut ja häpeissäni siitä, että jouduin aivan kirjaimellisesti nojautumaan toiseen ihmiseen, ja vieläpä sellaiseen, joka on pelkästään ystäväni, ei esimerkiksi puolisoni tai sukulaiseni. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että kyseessä on ystävyyksieni joukossa varsin vähän aikaa sitten alkanut ihmissuhde, johon luottaminen on siksi hiukan vaikeampaa.
Pääasiallinen häpeän aiheeni oli, että jouduin tunnustamaan, etten olisi mitenkään pärjännyt yksin. Esimerkiksi kuumeessa ollessani minun on suhteellisen helppo pyytää toista käymään kaupassa, kun tiedän, että hätätapauksessa pystyisin itsekin sinne raahautumaan. Nyt kyseessä oli kuitenkin tilanne, jossa jouduin paljastamaan täydellisen avuttomuuteni toiselle ihmiselle, niin hetkellistä kuin se olikin. Sepä onkin jo ihan toinen juttu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti