Lääkkeet! eli matkavalmisteluja

Olen lähdössä kolmen päivän kuluttua Länsi-Afrikkaan paukuttamaan djemberumpuja kolmeksi viikoksi. Syksyyni on siis kuulunut huomattava määrä lääkärissä ja apteekissa ravaamista - tavanomaisten arkeen kuuluvien hammas- ynnä muiden lääkärikäytien lisäksi olen tietenkin ravannut tämän tästä psykiatrilla ja yleislääkäreillä saamassa lisää sairaslomaa, terapialausuntoja ja lääkkeitä. Tämän lisäksi olen käynyt saamassa kaikenlaista matkaneuvontaa ja liudan rokotuksia, reseptejä ja suosituksia Afrikan-matkaani varten.

Ilmoittauduin kyseiselle matkalle syyskuu alussa, jolloin minulla ei vielä ollut mitään tietoa siitä, millaisessa psyykkisessä jamassa tulisin viettämään syksyni. Psyykkisessä oireilussa ei nyt sinänsä ole mitään uutta, mutta syksyn lopulla koin, että olin tässä suhteessa paremmassa tilanteessa kuin pitkään aikaan, niin kuin mielestäni tosiaan olikin: minulla oli ensimmäistä kertaa tilaa ja aikaa sairastaa kunnolla. Pian olinkin sitten ulkoa päin katsottuna huonommassa kunnossa kuin koskaan, vaikka sisältä päin minusta on koko ajan tuntunut siltä, että tämä suovedessä rämpiminen on ainoa kestävä tapa parantua. Ensimmäistä kertaa olen kunnolla uskaltanut sairastaa ja kertoa muillekin, että sairastan, mikä on minusta pelkästään hyvä.

Olen tänä syksynä aloittanut SSRI-lääkityksen, tarkemmin ottaen essitalopraamin, joka yleisemmin kauppanimellään eli cipralexina tunnetaan. Lääkityksestä voisi kirjoittaa pitkän oman postauksensa, mutta tässä todettakoon vain, että olen ollut lääkitykseen hyvin tyytyväinen ja että se on sopinut minulle ilmeisen hyvin - alkuvaikeuksien jälkeen ei ole ollut mitään isompia sivuvaikutuksia, ja entinen mielialavuoristoratani muistuttaa nykyään autoilua mäkimaisemassa. Vaikka aika-ajoin on ollut pahempiakin pudotuksia, niin ne ovat entistä harvinaisempia ja tuntuvat kytkeytyvän kiinteästi yhtään runsaampaan alkoholinkäyttöön, jota olen yrittänyt nyt vähentää tutuvasti, ja pitkälti onnistunutkin tähän mennessä. 

Tänään aloitin malarianestolääkityksen. Mikä hyvänsä malarialääke ei sovi mielenterveysongelmaiselle, eikä niistä ehkä yleisin eli lariamin nimellä myyty meflokiini sovi masennuslääktityksen kanssa  lainkaan yhteen. Syön siis nyt rumbaboria, joka on tunnetumman ja kalliimman malarone-nimisen valmisteen edullisempi rinnakkaislääke. Rumbabor kuuluu kokeneempien matkailijoiden mukaan niihin malarianestolääkkeisiin, jotka pistävät vatsan sekaisin, eivät päätä.

Välillä tuntuu siltä, ettei ehkä pitäisi lukea lääkkeiden pakkausselosteista ollenkaan. On nimittäin niin, että hyvin yleisten sivuvaikutusten eli erilaisten mahaoireiden lisäksi myös rumbaborin yleisiin ja melko yleisiin sivuvaikutuksiin kuuluvat erilaiset psyykkiset oireet, kuten ahdistus, masennus, unettomuus, paniikkikohtaukset, itkuisuus ja oudot unet. Lisäksi harvinaisissa sivuvaikutuksissa on joukko ikävämpiä oireita, kuten hallusinaatiot. Tämäpä mukavaa. Odotan mielenkiinnolla.

Kaikesta lääkärissä ravaamisesta, stressistä ja sivuvaikutuksista huolimatta minusta tuntuu siltä, että pieni Afrikan-matka saattaa olla juuri oikea veto tähän paikkaan, niin hullulta kuin se tuntuukin. En olisi ikinä varannut matkaa, jos olisin tiennyt, missä jamassa olen tänä syksynä, saati, jos olisin tiennyt ottavani joulukuussa lopputilin työpaikasta, jossa olen ollut viimeiset kuusi vuotta. Jollain tavalla tämä kuitenkin tuntuu aivan oikealta siirrolta juuri nyt. Saanpahan ainakin perspektiiviä, aurinkoa ja D-vitamiinia, jos en muuta.

Suovettä

Tänään oli tämän terapiajakson kolmas ja tällä erää viimeinen tapaaminen. Väliin tulee yksi sukujoulu ja yksi pitkähkö matka päiväntasaajan tienoille, joita molempia alan kyllä jo kovasti odottaa, mutta silti harmittaa varsin paljon.

Minusta on alkanut vähitellen vaikuttaa siltä, että olen jossain teini-ikäni tienoilla tunkenut takaraivoni takaosaan kaikenlaista ikävää ja sulkenut sinne johtavan väylän jonkin sortin tulpalla. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että kyseinen tulppa on ollut melko heikosti kiinni ja välillä suorastaan auki niin, että olen meinannut ajoittain aivan hukkua kaikkeen siihen mutaiseen suoveteen, jota takaraivoni viemärikaivo on pitänyt sisällään kaikki nämä vuodet.

Olisi niin mukava jatkaa nyt saman tien terapiakäyntejä ja päästää ulos kaikki se likavesi, jota takaraivoni takaosasta olisi kovasti melkein itsestään tulossa. Mutta ei, nyt joudun sulkemaan tulpan, jotta jaksan syödä lanttulaatikkoa ja malarialääkkeitä ja kirmata auringonvalossa, jotka nekin tehnevät oikein hyvää. Kunhan vain sen tulpan saisi sitten aikanaan taas auki.

Liikaa vaadittu

Olen nyt muutaman viikon ajan voinut suhteellisen hyvin, mistä tämän blogin aloittaminenkin kertoo tietysti omaa tarinaansa sekin - minulla on voimia tehdä muutakin kuin kaikkein välttämättömimmät arjen asiat.

Pitkähkö sairausloma kesken kiireisimmän syyskauden tarkoittaa sitä, että kaikenlaista tekemistä on kertynyt hyvin paljon siitäkin huolimatta, että erinomainen esimieheni on puolestani siivonnut kalenteristani kaiken ylimääräisen tältä syksyltä toipumisen tieltä. Tänään olen maksanut omia henkilökohtaisia laskujani ja yrittänyt kahlata läpi työsähköpostejani. Tuntuu osapuilleen tältä.

Työkiireiden ja raha-asioiden lisäksi on kaikenlaista muutakin, mikä pitäisi saada hoidettua seuraavan kahden viikon sisään. Tuntuu tältä, vaikken enää graduani teekään (onneksi). Yritän vain yhdistää työn, pyykinpesun, laskujen maksamisen, ihmissuhteet ja mielenterveysongelmat.

Diagnoosi: F41.2

"F41.2 Sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila. Tätä koodia pitäisi käyttää silloin, kun sekä ahdistus- että masennusoireita esiintyy, mutta kummatkaan eivät ole selkeästi hallitsevia eikä kumpikaan oiretyyppi ilmene niin laaja-alaisena, että se riittäisi erilliseen ahdistus- tai masennusdiagnoosiin. Kun sekä ahdistus- että masennusoireet ovat kyllin vaikeita oikeuttaakseen erilliset diagnoosit, käytetään niitä."

Tällaisen diagnoosin sain, kun tänä syksynä sain vihdoin hakeuduttua psykiatrin puheille. Psykiatrini mukaan diagnoosia F41.2 käytetään hyvin usein, kun tarvitaan uupumusdiagnoosi sairaslomaa varten - uupumus tai ylirasittuminen kun eivät ole virallisia diagnooseja.

Tämän lisäksi sairastan paniikkihäiriötä, mutta "paniikkihäiriötä ei pitäisi asettaa päädiagnoosiksi, jos henkilö kärsii kohtauksien alkaessa masennuksesta; silloin paniikkikohtaukset ovat todennäköisesti toissijaisia masennukseen nähden." Ja minähän sairastan. Ensi- ja toissijaisuudesta en tiedä muuta, kuin että olin ollut enemmän tai vähemmän masentunut muutaman vuoden, kun sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni. Siitä taas on aikaa viitisentoista vuotta.

Nyt olen 27-vuotias, ja siis sairastanut masennusta liki kaksi kolmasosaa eämästäni. Tajusin asian jäätyäni ensimmäistä kertaa elämässäni sairauslomalle mielenterveydellisistä syistä pari kuukautta takaperin.

Tässä blogissa kirjoitan mielenterveydestäni.

Kirjoitan pelkän nimikirjaimen takaa, koska haluan tässä blogissa puhua niin suoraan kuin suinkin pystyn.

Kirjoitan julkisesti, koska olen sekä päiväkirjaa että muita blogeja kirjoittaessani huomannut, millainen voima on sillä, että joku saattaa edes teoriassa lukea tekstini. Kirjoitan enemmän, huolellisemmin, perustellummin ja paremmin blogejani kuin yhtäkään päiväkirjaani koskaan.

Kirjoitan suomeksi, koska suomenkielisiä mielenterveysblogeja on edelleen varsin vähän, ja koska ne ovat enimmäkseen varsin huonoja. Onneksi poikkeuksiakin on (muun muassa tämä).

Haluaisin päivittää tätä blogia varsin säännöllisesti, mieluiten joka päivä. Toiveeni olisi, että kirjaisin päivittäin ylös vähintään, kuinka paljon olen edellisenä yönä nukkunut ja mihin kellonaikaan. Tämä kuitenkin lisäisi riskiä, että blogin päivittämisestä tulisi suoritus, mikä taas pilaisi koko jutun. En siis tee lupauksia saati aseta tavoitteita.