Aallonpohjia

Sairauslomani alusta lähtien minusta on tuntunut siltä, että asiat ovat selvästi koko ajan menossa kohti parempaa. On ollut parempia ja huonompia päiviä, ja välillä voimat ovat olleet poissa liki kokonaan, mutta minulla on silti ollut hyvin selvä kokemus siitä, että kokonaisuus on loivaa nousua.

Aloitin mielialalääkityksen nyt melko tarkalleen 6 viikkoa sitten, millä on ollut käänteentekevän positiivinen vaikutus aivan kaikkeen. Syön hyvin pientä annosta essitalopramia, joka yleisesti cipralexina tunnetaan. Lääkityksen aloittamisen jälkeen mielialani on ollut enemmän verrattavissa autoiluun mäkisessä maastossa kuin siihen vuoristorataan, johon olen tähän asti tottunut - en enää romahtele samaan malliin kuin ennen, eivätkä myöskään nousut ole yhtä rajuja. Kuitenkin huiput ovat aivan yhtä korkealla kuin ennenkin ja libido on tallella.

Mielialaani on aivan varmasti vaikuttanut positiivisesti sekin, että jätin alkoholin ensimmäisten viikkojen ajaksi kokonaan pois, ja olen toistaiseksi onnistunut olemaan kokonaan juomatta ahdistukseeni ja suruuni senkin jälkeen.

Tällä viikolla olen voinut taas huonommin, etenkin eilen ja keskiviikkona. Keskiviikkona kävin hyvin pitkästä aikaa niin pohjalla, että terävät esineet tuntuivat hyvin houkuttelevilta. Onneksi pääsin liki heti lääkäriin, pois kotoa keittiöveitsien luota ja ystävien seuraan kuulemaan ihanaa musiikkia. Torstai oli paljon parempi päivä, mutta eilen olin taas varsin maassa ja olo oli jälleen huomattavan ahdistunut ja itsetuhoinen. Osasin onneksi jälleen järjestää itselleni hyvää seuraa ja sanoa ystävälle ääneen, että tietä ylittäessämme teki mieli hypätä bussin alle. Ääneen sanominen saa aivan toisella lailla tajuamaan, miten todella vakavista asioista on kysymys, ja vähentää huomattavasti houkutusta muuttaa ajatukset toiminnaksi. Todettakoon, että toiminnan houkutus on onneksi ollut tähän mennessä huomattavan pieni aina. En tee sitä, mutta pystyä olemaan myös ajattelematta sitä.

Tänään on toistaiseksi paljon parempi päivä. Eilen tajusin, että on mahdollista, että lääkitystä pitää miettiä jotenkin uudelleen. Toisaalta tänään kelasin viimeistä paria viikkoa taaksepäin ja huomasin kolme asiaa, jotka ovat olleen toisin sairasloman ensimmäiseen kuukauteen verrattuna:

1. Vaikken olekaan enää juonut älyttömiä määriä alkoholia lääkitäkseni ahdistustani ja pahaa oloani, olen kuitenkin juonut melko paljon. Kaikkein eniten olen juonut tällä viikolla. Terapeuttini mukaan humalatilaan asti juominen vaikuttaa mielialaa huonontavasti noin viikon juomisen jälkeen, ja kuluneen viikon aikana minä olen juonut itseni pieneen hiprakkaan kolmasti. Sekin on hyvin paljon, vaikka se onkin niin paljon vähemmän. Se jo yksin selittänee näitä notkahduksiani aika pitkälle, vaikka olenkin juonut ihan oikeista syistä ja etenkin aiempaan alkoholinkäyttööni verrattuna aivan erinomaisen järkevästi.

2. Vuorokausirytmini on jossain välissä päässyt vipsahtamaan aivan mahdottomaksi, ja olen yleisesti ottaen nukkunut aivan liian vähän. Olen myös huomannut, että mielialalääkkeisiin yhdistettynä alkoholi vaikuttaa uneeni paljon enemmän kuin aiemmin. Unen saaminen on vaikeampaa ja unen laatu huonompa kuin ennen.

3. Minulla on nyt kuukautiset, jotka ovat vaikuttaneet mielialaani paljon aina.

Tämän perusteella luulen, että saatan hyvin päästä takaisin loivaan nousuuni, kun jätän nyt taas vähäksi aikaa alkoholin pois. Siispä julistan nyt jättäväni alkoholin pois joululomaan asti, joka alkaa 22. päivä tätä kuuta, eli reilun viikon päästä.

Toisiin nojaamisesta

Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen hyvänä tukeutumaan toisiin ihmisiin. Siksi toissapäiväisen heikotuskohtaukseni jälkipeli on tuntunut varsin yllättävältä - olin eilen hyvin ahdistunut ja häpeissäni siitä, että jouduin aivan kirjaimellisesti nojautumaan toiseen ihmiseen, ja vieläpä sellaiseen, joka on pelkästään ystäväni, ei esimerkiksi puolisoni tai sukulaiseni. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että kyseessä on ystävyyksieni joukossa varsin vähän aikaa sitten alkanut ihmissuhde, johon luottaminen on siksi hiukan vaikeampaa.

Pääasiallinen häpeän aiheeni oli, että jouduin tunnustamaan, etten olisi mitenkään pärjännyt yksin. Esimerkiksi kuumeessa ollessani minun on suhteellisen helppo pyytää toista käymään kaupassa, kun tiedän, että hätätapauksessa pystyisin itsekin sinne raahautumaan. Nyt kyseessä oli kuitenkin tilanne, jossa jouduin paljastamaan täydellisen avuttomuuteni toiselle ihmiselle, niin hetkellistä kuin se olikin. Sepä onkin jo ihan toinen juttu.