Suovettä

Tänään oli tämän terapiajakson kolmas ja tällä erää viimeinen tapaaminen. Väliin tulee yksi sukujoulu ja yksi pitkähkö matka päiväntasaajan tienoille, joita molempia alan kyllä jo kovasti odottaa, mutta silti harmittaa varsin paljon.

Minusta on alkanut vähitellen vaikuttaa siltä, että olen jossain teini-ikäni tienoilla tunkenut takaraivoni takaosaan kaikenlaista ikävää ja sulkenut sinne johtavan väylän jonkin sortin tulpalla. Viime aikoina on vaikuttanut siltä, että kyseinen tulppa on ollut melko heikosti kiinni ja välillä suorastaan auki niin, että olen meinannut ajoittain aivan hukkua kaikkeen siihen mutaiseen suoveteen, jota takaraivoni viemärikaivo on pitänyt sisällään kaikki nämä vuodet.

Olisi niin mukava jatkaa nyt saman tien terapiakäyntejä ja päästää ulos kaikki se likavesi, jota takaraivoni takaosasta olisi kovasti melkein itsestään tulossa. Mutta ei, nyt joudun sulkemaan tulpan, jotta jaksan syödä lanttulaatikkoa ja malarialääkkeitä ja kirmata auringonvalossa, jotka nekin tehnevät oikein hyvää. Kunhan vain sen tulpan saisi sitten aikanaan taas auki.

Toisiin nojaamisesta

Olen aina pitänyt itseäni suhteellisen hyvänä tukeutumaan toisiin ihmisiin. Siksi toissapäiväisen heikotuskohtaukseni jälkipeli on tuntunut varsin yllättävältä - olin eilen hyvin ahdistunut ja häpeissäni siitä, että jouduin aivan kirjaimellisesti nojautumaan toiseen ihmiseen, ja vieläpä sellaiseen, joka on pelkästään ystäväni, ei esimerkiksi puolisoni tai sukulaiseni. Asiaan vaikutti varmasti sekin, että kyseessä on ystävyyksieni joukossa varsin vähän aikaa sitten alkanut ihmissuhde, johon luottaminen on siksi hiukan vaikeampaa.

Pääasiallinen häpeän aiheeni oli, että jouduin tunnustamaan, etten olisi mitenkään pärjännyt yksin. Esimerkiksi kuumeessa ollessani minun on suhteellisen helppo pyytää toista käymään kaupassa, kun tiedän, että hätätapauksessa pystyisin itsekin sinne raahautumaan. Nyt kyseessä oli kuitenkin tilanne, jossa jouduin paljastamaan täydellisen avuttomuuteni toiselle ihmiselle, niin hetkellistä kuin se olikin. Sepä onkin jo ihan toinen juttu.